25.5.2014

Likkojen Lenkki ja hyvän kesän toivotukset :)

Heissan taas, long time no see!

Kyllä nyt vaan kesää pukkaa täysillä päälle! Huomaan sen siitä, kun joka aamu on energinen ja iloinen olo, eikä päivän aikana enää ehdi tai halua viettää aikaansa tietokoneella vaan ulkona auringossa :) Kunhan vaan muistan ottaa siitepölyallergialääkkeeni niin henkikin kulkee ja silmät erottuvat päästä ulkopuolisillekin :D Karsea siitepölyn määrä tänä vuonna! Ugh!

Eilinen olikin todellinen ulkoilman ja auringon tankkauspäivä, eilen oli nimittäin kauan odotettu Likkojen Lenkki! Lenkkeilimme kaverini kanssa Tampereen lenkin, joka on maisemiltaan niin uskomattoman hieno, että ihmettelen joka kerta miksi en hakeudu lenkille niihin maastoihin ihan normaalistikin useammin? Ja mitä ihania pieniä kahviloita ja kioskeja siellä talojen välissä onkaan! <3 Pispala ja Pyynikki molemmat vievät niin mun sydämen joka kerta. Jos voittaisin lotossa, voisin harkita omakotitaloon muuttoa niille seuduille - sillä ehdolla, että parveke ja terassi kurottautuisivat järven suuntaan ;) Löysinkin jo talon, jonka ovelle voisin lottovoiton jälkeen mennä setelinippua heiluttelemaan...

Mutta kyllä ilma toi ihan oman fiiliksensä lenkkiin. Mielettömän sininen taivas ja aurinko paistoi täydeltä terältä aamusta iltamyöhään :)

Liikkeellä oli Aamulehden mukaan noin 9300 likkaa, osa juosten, osa kävellen. Kunnon lössi siis! Olen ollut Likkojen Lenkillä viimeksi 12-15 vuotta sitten, kun silloinen työnantaja kustansi lenkin kaikille talon naisille. Myös niiltä reissuilta on erityisen lämpimiä muistoja, joten terkkuja kaikille vanhoille kollegoille jos satutte tätä lukemaan <3
Mutta olipas tapahtuma kasvattanut suosiotaan vuosien varrella, jestas! Oli todella upean näköistä, kun vajaa 10 000 likkaa vaelsi letkassa lähtöpisteeltä reitille :) Lenkin varrella oli firmojen taukopisteitä ja yleisiäkin vesipisteitä, joten kuivin suin ei tarvinnut lenkkeillä. Erityisesti oli hienoa, että yritysten naisten lenkkeillessä, taukopaikkoja pitivät pystyssä firman miehet - heille riitti ainakin silmänruokaa muutamaksi tunniksi ;)

Tässä seuraavaksi tunnelmia lenkiltä kuvien muodossa.

Lähtöä odotellessa...

Ennen lenkkiä nähtiin Juha Tapion tunnin mittainen keikka. Vaikken Juhan musiikin suurimpia faneja olekaan, on hän kyllä hurmaava persoona :)

Kotilääkäri-lehden kojulla oli mahdollisuus käydä jututtamassa Juttaa. 




Lähtökuopissa oli muutama ruopija samaan aikaan siitä huolimatta, että lähtöjä oli porrastettu ihan onnistuneesti :)

Hellesäästä huolimatta jaksettiin oikein hyvin. Toki hieman turvotti sormia ja kivisti polvia erilailla kuin normaalisti, mutta se johtui vain kuumuudesta. Ollaan kaverin kanssa molemmat tottuneita kävelijöitä, joten 9km tuntui päin vastoin poikkeuksellisen kevyeltä, kun kummankaan ei tarvinnut työntää vaunuja ja käsi oli koiran hihnastakin vapaa :)

Lenkin jälkeen esiintyi Jesse Kaikuranta, mutta me emme jääneet kuuntelemaan enää sitä keikkaa. Oli kova nälkä ja kaupungin terassit houkuttelivat lepuuttamaan jalkoja. Käytiin vielä suihkussa Ratinan suihkutiloissa ja vaihdettiin puhtaat vaatteet päälle. Jatkoille mentiin Miamiin, jossa syötiin reilut burgerit ja juotiin kahteen pekkaan pullo skumppaa. Ja kaksi kannua vettä. Oli kyllä tosi rankkaa! ;) Istua nyt siinä yhdellä kaupungin parhaista aurinkoterasseista hyvässä seurassa, vatsa täynnä loistavaa ruokaa, siemailla skumppaa ja katsella ohi lipuvia ihmisiä :) 

Poikkeuksellisesti saitte muuten kuvia myös ihanasta kaveristani, hänen luvallaan toki :) 
Sellainen päivä, oikein mukava :) Kiitos Likkojen Lenkin järjestäjille ja erityiskiitos yhteistyöstä blogini kanssa <3

Nyt onkin aika toivottaa lukijoilleni ihanaa ja aurinkoista kesää! Blogi lähtee telakalle ainakin kesän ajaksi. Aion nauttia tästä viimeisestä kotonaolokesästäni täysin siemauksin, sillä syyskuussa koittaa paluu työelämään. Työni on klo 8-16 eli tyypillinen toimistotyö, joka aiheuttaa sen, että vapaa-aika (se häviävän lyhyt hetki, joka jää työpäivän ja nukkumaan menon väliin ;)) täyttyy pitkälti omista ja perheen harrastuksista, niihin kuskaamisesta ja tietenkin muista arkipuuhista kuten ruoanlaitosta, pyykkiruljanssista ja kavereiden treffailusta. No, kyllähän te tiedätte ;) Tästä syystä siis en vielä uskalla luvata, mikä blogin kohtalo syksystä alkaen tulee olemaan. Aion kesän ajan ja siitä eteenpäinkin kirjoittaa muistiin lyhyesti mahdollisia blogitekstejä ja ideoita niihin, koska toivon, että jostain löytäisin vielä syksylläkin sen vuorokauden 25. ja 26. tunnin, jolloin ehtisin tännekin kirjoitella :) Blogi ei siis häviä minnekään, mutta ainakin nyt kesän ajan keskityn muihin juttuihin.
Muutenkin olen suunnitellut kaikenlaisia mielenkiintoisia juttuja, joista ei vielä sen enempää, mutta jos niistä alustavista suunnitelmista jotain tulee, ilmoittelen teillekin kyllä :)

Nyt siis: mieletöntä kesää ihan jokaiselle tämän tekstin lukijalle! Toivottavasti teillä on pitkät lomat - ja vaikkei olisikaan, edes paljon vapaa-aikaa, jolloin ehditte chillata urakalla :) Toivotaan myös, että edessä on aurinkorikas ja lämmin kesä, jotta saamme ladattua akut tulevia pimeitä kausia varten huolella :) 

Kippis ihanat! <3





5.5.2014

Kuntoiluun motivoitumisesta...

Lähiaikoina olen erityisen paljon jutellut saliharrastusta aloittelevien kavereideni kanssa siitä, miten into touhuun aina meinaa lopahtaa heti parin kerran jälkeen. Vähän aikaa jaksaa, mutta mihin se motivaatio sitten häviää! Ymmärrän heitä täydellisesti, koska olen itse aikanaan paininut ihan samojen ajatusten kanssa. Kerron yhden jutun. Mahtaisiko tästä olla apua jollekin muullekin motivaation ikuiselle etsijälle? :)

Tästä on jo jokunen viikko aikaa, kun istuin Mieheni kanssa aamupalapöydässä. Oli viikonloppuaamu ja mun vuoroni lähteä salille. (Meillä siis molemmat käyvät säännöllisesti salilla ja kun siihen yhdistetään kolme lasta ja kahden vanhimman lapsen harrastukset + työt, vuoronumerot ovat tarpeen ;)) Olin sinä aamuna herätessäni vähän ärsyyntynyt, kuten yleensä olen ennen aamuteekupillistani. Noruin pöydässä, valittelin ja huokailin, etten löydä yhtään intoa lähteä salille tai pakata treenikassia. Kuten aina, tiesin, että salille päästyäni tuo fiilis olisi tipotiessään, mutta se lähteminen! Miten se on niin vaikeaa. Joskus samojen rutiinien toistaminen vaan kyllästyttää ja jo pelkkä ajatuskin ärsyttää ja lamauttaa. Kun vaan joku antaisi virtapiikin ja olisin valonnopeudella salilla. Kyllä se siitä sitten lähtisi...

Aikani siinä marisin ja voivottelin, että miten niin mielekkääseen puuhaan kuin treenaaminen, voi joutua etsimään motivaatiota?! Koska tykkään siitä ja erityisesti olosta sen jälkeen, missä motivaationi on?! 
Mies katsoi mua huokaisten ja sanoi: "Siis mikä teillä naisilla on, kun teillä kaikkeen pitää aina liittää kamala tunnemylly? Aina pitää kysellä Sisäiseltä Minältään onko meillä nyt motivaatiota mennä treenaamaan. Motivaatio ja motivaatio! Mitä hittoa kyselet jonkun ihmeen motivaation perään, mene sinne salille, tee se treeni ja tule sitten pois." 
Siis nuo sanat tulivat niin täsmällisesti oikeaan aikaan ja osuivat niin sopivasti "heikkoon kohtaani", että mun huono olo katosi silmän räpäyksessä ja mua ihan nauratti. Miten joku voikin osua noin oikeaan! 

Miksi erityisesti me naiset etsitään kaikkeen tekemiseen aina niin tulen palavaa motivaatiota? "Kyllähän mä aina saliharrastuksen aloitan, mutta mihin se motivaatio katoaa?", kysellään työpaikan kahvipöydässä. Elämässä on paljon asioita, joita on tehtävä, vaikka olo ei olisikaan joka hetki niin innostunut, että riemusta kiljuisi :) Ei kai kukaan aina hypi riemusta, kun työpäivän jälkeen pitäisi laittaa ruoka perheelle? Puhkeatko innokkaisiin hyppelyihin, kun muistat, että on perjantai ja ruokakauppareissu odottaa? Miksi siis kuntoilun yhteydessä odotamme, että joka hetki suorastaan lallattaa, kun treeniä lähdetään tekemään? :D


Tietysti motivaation säilyminen saattaa riippua siitäkin, mikä on kunkin henkilökohtainen motivaattori esimerkiksi juuri salilla käymiseen. Oletko aidosti sitä mieltä, että saliharrastuksesta on hyötyä vai koitatko käydä vain koska se on "muotia"? Itselleni ulkonäköseikat ja puhtaasti niistä kumpuavat syyt ovat arvoasteikossani liian pinnallisia, enkä jaksa motivoitua siltä pohjalta kauaa. Koska olen 99%:n tyytyväinen itseeni juuri tällaisena, tietyn ulkonäön tavoittelu ei kanna tarpeeksi jaksaakseni pakata treenikassia kerta toisensa jälkeen. Jollekin juuri se taas voi olla se todellinen liikkeelle paneva voima. 

Itselleni tehokkaana motivaattorina toimivat uutiset, joiden mukaan hyvässä, vahvassa lihaskunnossa olevilla ihmisillä on suurempi todennäköisyys selvitä vakavistakin tapaturmista/sairauksista heikkolihaksisia nopeammin ja kokonaisvaltaisemmin. Jos olen oikein ymmärtänyt, tutkimusten paikkansapitävyys on todettu erityisesti vanhuksilla. Ja nythän se vanhuusajan lihaskunto rakennetaan :) Lisäksi mua motivoi ajatus siitä, että jaksaisin keski-iässä ja pitkästi sen jälkeenkin vielä touhuta kaikenlaista ja oloni olisi vahva ja energinen. Uskon fyysisen jaksamisen vaikuttavan myös asenteeseeni elämää kohtaan jatkossakin positiivisesti. Lisäksi salilla treenaaminen vähentää tuntuvasti stressiä ja poistaa kiukkuisen olon. Minua siis motivoi pääasiallisesti terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät syyt. Kannattaa miettiä itsekseen miksi pohjimmiltaan yrittää aloittaa kuntoilua. Koetko sen syyn tarpeelliseksi myös silloin, vaikka kaikki muut ajattelisivat toisin tai yrittäisivät käännyttää sinua? 


Tuosta aamupalakeskustelusta on tosiaan jo useampi viikko aikaa, mutta siitä eteenpäin joka kerta kun meinaan jäädä kyselemään motivaation perään, muistan Miehen sanat: "Mitä hittoa siinä kyselet? Mene sinne salille, tee se treeni ja tule pois." Niinpä. Voidakseen kokonaisvaltaisesti hyvin ihmisen on hyvä säännöllisesti syödä, nukkua, rentoutua, tehdä töitä ja panostaa lihaskuntoon. Silti, vaikkei aina laulattaisikaan ;)

Halusin jakaa tämän kanssanne, koska itselleni tuolla Miehen herättelyllä oli todella suuri vaikutus. Jospa joku muukin saisi apua uudesta ajattelutavasta :) Loppujen lopuksihan mikään ei muuttunut, mutta se oleellinen: ajatusmaailma keikahti täydellisesti eri asentoon. Nyt lihaskunnon ylläpito ei enää ole mulle harrastus, se on elämäntapa. Itsestäänselvyys, josta luopuminen tuntuisi sanoinkuvaamattomalta menetykseltä. 

Mutta nyt on treenit tehty tältä päivältä ja on aika lähteä lukemaan lapsille iltasatua ja sen jälkeen heittäytyä sohvannurkkaan tuon oman Dalai Lamani kainaloon ;) 

Aurinkoa ja iloa, ihanat! :)

Ps. Pahoittelut liian vähäisistä valokuvista tekstin joukossa! Meillä läppäri (jossa kaikki valokuvat sijaitsevat) vetelee viimeisiään ja tämä postaus lähti ensimmäistä kertaa iPadilta. Saapa nähdä onnistunko edes julkaisemaan ;)